Vuosipäivä

Eilen tuli vuosi täyteen rakkaan kanssa siitä kun palattiin yhteen. Päivääkään en oo katunut, että palattiin yhteen ja kokoajan on vaan varmistunut tunne, että se on se oikee ja et rakastan sitä.
Meil on ollut tosi paljon ilosii suunnitelmia joista kerron vähän myöhemmin, koska ne on vielä vähän aikeses vaiheessa. Sanotaanko sen verran, etten koskaan oo ollut näin onnellinen, kun oon saanut suunnitella jotain.
Aattelin, et kirjotan nyt vähmmän ja teen tästä kuvapostauksen meiän yhteisistä vuodesta/vuosista.

   Se näyttää sen

                            Se tietää sen

    Se tuntee sen

                            Se näkee sen

                            Se näyttää sen huulilla

                            Rakkauden

Rakastan sua kulta <3

Ei enää mennäkkään

Mitä tapahtui niille lupauksille, jotka me luvattiin toisillemme? Entä se matka auttamaan hädässä olevia lapsia? Entä se kun lupasin näyttää Bulgarian hienon maan sulle? Entäpä se kun lupasin tulla sun kanssa lempibändisi keikalle.
On pelottavaa miten kaikki haaveet ja toiveet voi kaatua. 

Niin kuin moni tietääkin kaverini kuoli muutama viikko sitten. En ala kaunistelemaan sen kuolemaa vaan kerron suoraa, että hän kyllästyi elämään ja tappoi itsensä. Sinä päivänä, kun se tapahtui kaverini äiti soitti tapahtuneesta. Minä itkin. Teki mieli huutaa ja kiljua, mutta pihaustakaan ei tullut ulos. Pelkät kyyneleet. Sen sijaan tuli pakonomainen tarve paeta asiaa. Ajatella muuta, pitää hauskaa ja hullutella. En halunnut surra asiaa. Halusin vaan hypätä sen surun yli ja ola ajattelematta asiaa. Mutta kun muutama päivä oli mennyt olin mennyt miten olin mennyt tajusin, etten ikinä toivu jos en sure. En ikinä saa mielenrauhaa. Ja uskoin kaverinikin haluavan minun surr häntä rauhassa  eikä jättää surutyötä pois.

 Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sellaista mitä hän koki. Pahoinpitelyä, kiusaamista, yksin olemista.

En oo pitkän aikaa pystynyt kirjottaan siitä. Oon yrittänyt sulkea koko asian pois. Se tuli niin järkytyksenä mulle, ettei mun, ettei kenenkään apu enää riittänyt. Niin kuin mulla on tapana ensin syytin siitä itseäni, mutta nyt asiasta puhuttua ja käsiteltyä jotenkin asian tiedän, etten ois voinut tehdä enempää. Nyt mun on vaan päästettävä sut pois. Uskottava, että sää et enää palaa. Muistettava kaikki hyvät puolet susta ilman että tuun katkeraksi.

Mää meen BMTH:n keikalle ja muistelen sua. Kaikkea sitä miten rakastit ja sait voimaa siitä yhtyeestä niin kuin määkin.. Oot mukana siellä keikalla, pääset kanssa sinne keikalle sillä oot mun sydämmessä nyt ja aina <3

Poikaystävähaaste

1. Jos tyttöystäväsi katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii?

- Hääohjelma
 

2. Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?

-Valkosipuli

3. Mikä on hänen inhokkiruoka?

- Kaalikeitto

 

4. Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa?

 
Kossuvishyn ja juustohampurilaisen.
 

5. Mikä on hänen kengänkoko?

41

40

6. Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi?

Koiran kynsiä.

7. Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?

Irtokarkkeja.

8. Minkälaista musiikkia hän kuuntelee?

Bring me the Horizonia ainakin.

Oikein

 

9. Minkälaisista elokuvista hän pitää?

Paskasta,

Kauhu

 

10. Minkä väriset silmät hänellä on?

vihreät.

Siniset.

 

11. Kuka on hänen paras ystävä?

Jenna.

Oikein

12. Asia mitä usein teet, josta hän ei pidä?

Nipottaa, valittaa alkolukko

True

13. Missä hän on syntynyt?

 

Sairaalassa.

Jep

Mitä vaan

Voisin tehdä melkein mitä vaan jos saisin yhden asian elämässäni korjata. En olisi järjestänyt itseäni näin kuseen. Voin suutuspäissäni syyttää jotain muuta tilanteesta, mutta tosiasiassa se on oma syyni. Itse haukuin ja sorvasin vanhempiani päivittäin, hankkiuduin tahallani vaikeuksiin ja kokeilin rajoja. En totellut enkä kuunnellut yhtäkään rajaa. En noudattanut kotiintuloaikoja, jos tuli riita karkasin ja sitten minua etsittiin. Luulin vanhempiani huonoiksi. Nyt vasta kun asun lastentarhassa olen ymmärtänyt kuinka paljon vanhempani  rakastivatkaan minua asettamalla rajoja ja olemalla huolissaan. Kuinka he viimiseen asti yrittivät olla tukena. Mutta minä en hyväksynyt tukea. Tunsin pärjääväni yksin.

Tuntuu hirveältä, kun vanhempani ovat surullisia puolestaan, tuntuu hirveältä, kun sossuni vain haukkuvat heitä, vaikka kaikki on loppupelissä lähtösin minun valheellisista sanoista.

Nuorena sitä tekee virheitä. Mutta joku järki pitäisi siellä olla. Ikinä, en ikinä olisi kuvitellut, että sanoillani, jotka olivat vain koulukiusaamisen pahan olon purkua olisi niin suuri merkitys, että minut vietäisiin vanhemmiltani pois.

En voi mitään sille, että vaikka sossuni ovat tehneet vain työtä olen katkera, että he laittoivat minut niin kuin poikaystäväni sanoo vammaiskotiin. Enää minua ei kuunnella. Mitä väliä on sanoilla, jotka ovat vihdoin viimein totta ja tulevat sydämmestä.
Oli miten oli menneisyyttä ei valitettavasti voi muuttaa ja nyt on hyväksyttävä se, että olen pilannut yli vuoden elämästäni.
Tämä perhekoti ei ole paha. Minua ei vihata, tämä ei ole laitos ja eikä pahinkaan paikka perhekodeista. Silti kaipaan rakkautta, joka on perheeltä, kaipaan veljeäni, siskojani, koiriani ja ennen kaikkea kaipaan, kun ei tarvitse valehella tai tuntea itteänsä noloksi sanoakseen missä asuu. Kaipaan myös sitä, että joku tuntee täysin mielenoikkuni eikä ihmettele miksi käyttäydyn niin, kaipaan sitä kuinka vanhempani näkevät kasvuni aikuisuuteen ja kuinka viisastun kapinoivasta nuoresta. Nyt ne näkevät vain viikonloppuisin joka ei loppupelissä ole yhtään sama.

Tiedän, että teini-iässä on vaikeaa vanhempien kanssa ja riitoja tulee. Mutta älkää tehkö samaa kuin minä. Puhuko vanhemmistanne kaikkea valheellisia puheita ympäri kaupunkia, koittakaa nähdä vanhemmissanne hyviä puolia ja kun ette saa mitä haluatte miettikää onko vanhemmillanne joku syy miksei se onnistu. Jos ette tiedä kysykää syytä.

Kukaan ei tule

Odotin ensimmäiiä kaverisynttäreitä kuusivuotiaana. Olimme äitin kanssa leiponeet ja ostaneet paljon herkkuja. Olin kutsunut koko luokan. Olin innoissani. Ensimmäiset kaverisynttärini. Kun päivä koitti odotin ja odotin. Synttärit olivat alkaneet jo kauan sitten, mutta kukaan ei ollut tullut. Menin halaamaan rakasta koiraanme Sirua ja itkin hiljaa. Kukaan ei halunnut tulla. Seuraavana päivänä luokkalaiset väittivät unohtaneensa synttärini. Sama toistui seuraavana ja seuraavana vuonna.

Kun täytin 10-vuotta ajattelin, ettei kukaan tule, mutta sinä vuonna luokkalaisiani tuli paikalle. Olin vaihtamassa koulua. Ehkä he juuri sen takia tulivat, halusivat muistaa minua. Paras synttärikahja ikinä oli, että joku muisti minut ja tuli paikalle. Se oli lapsuuteni iloisimpia hetkiä. Kutsuin joka vuosi luokkalaisiani, mutta kukaan ei tullut aiemmin.toivoin ja rukoilin, että joku välittäisi ja tulisi synttäreilleni joka vuosi vaikken ollut heidän kanssaan tekemisissä juurikaan.

Si päivänä, kun luokkalaiseni tuli olin ikionnellinen. Sain olla yhden vuoden synttärisankari.
Menin aina kutsutuille synttäreille jos vain mitenkään pääsin. Yksin vietetyt synttärit muistuttivat minua miltä jostain toisesta tuntui. Olihan minulla perhe, mutta halusin tehä muutakin, kun jutella äitin ja iskän kanssa.

Sen jälkeen en enää pitänyt synttäreitä.ei minulla ollut enää ketään ketä kutsuakkaan.

Nyt jälkikäteen ajatellen olen onnellinen siitä yhdestä onnistuneesta synttäripäivästä.
Sain sentään kokea miltä tuntui, kun oli porukkaa ns. kavereita ympärillä. Sain kokea miltä tuntui olla synttärisankari.

Rakkaudesta voimaa

Hangen alla paine kasvaa,
Kestänkö sen mitä vaaditaan.
Rakas onneks sä oot siinä.

Haluan alottaa tän muistelemalla. Tasan 9kk sitten palasin Jonin kanssa yhteen. Jätettyäni hänet pari vuotta sitten ison episoodin jälkeen en ikinä olisi uskonut voivani antaa itselleni anteeksi sitä miten vain hylkäsin hänet. En uskonut, että hänkään antaisi sitä anteeksi. Kun 9kk sitten tapasin hänet pitkästä aikaa juttu oli selvä. Olin edelleen, kahden vuoden jälkeen pihkassa häneen. En muistanut enää kuinka hyvä suutelija hän oli, kuinka söpö ja miten valloittava hän oli. Me molemmat olimme muuttuneet, mutta muistin heti mihin olin rakastunut. Hänen huumorinsa oli edelleen samantapainen.

Välillä mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni uuden mahdollisuuden tämän ihanan valloittavan nuoren miehen kanssa.
Suhteemme on tällähetkellä parempi, kuin koskaan ennen on ollut. Olen kunnossa, hän on kunnossa ja ennenkaikkea tunnen olevani ehjä hänen kanssaan.

Olemme tunteneet yli kaksi vuotta. Olemme hyvin läheisiä ja joskus tulee sanottua jotain tosi ilkeästi. Ei tarkoituksella, mutta kuitenkin. Onneksi hän ymmärtää ja olemme saaneet sovittua kaikki riidat.

Onnea meille rakas Joni <3

Päivä kullan kaa

Tänään suuntasin labraan kymmeneltä. Tsemppasin itseäni, että kulta tulee tänään kokkolaan ja mulla tulisi olemaan hauska päivä. Edelliset päivät olivat olleet vähän kiristäviä labratulosten odottelun ja tulosten suhteen.
Ensin odoteltiin kauan sitten kun tulokset tuli ne eivät tulleet yllätykseksenä. Neutrepenia. Valkosolujen lasku on vain pahentunut. Kontrolliaika on kohta ja siellä päätetään mitä tehään.

Tunnelmat oli tosiaan hiukan kiristyneet, ettei kaikki ollutkaan normaalisti. Me kummatkin oltiin surullisia.

Tänään kuitenkin kaikki unohtui ja vietettiin hauska päivä Jonin kaa. Ei tehty liiemmin muuta, kun juteltu, naurettu, halailtu ja pusuteltu, mutta jutut oli kohillaan. Se osti mulle täydellisen laukun ruokatorilta ja piti huolen, etten pääse laihtumaan!

Maailman parhaat sisarukset

Kuvassa pidän sylissä pientä nyyttiä äidin kanssa. Minun omaa pikkuveljeäni. Olen pettynyt, kun hän ei vielä kykenekkään leikkimään kanssani niin kuin setäni lupasi, mutta onnellinen suloisesta pikkuveljestä. Olen aina ollut huomion keskipisteenä nyt kaikki tuijottavat vauvaa. Suloista pientä vauvaa. Tulen mustasukkaiseksi, mutta ylpeänä esittelen kuinka pidän vauvaa sylissä.
Haluan veljeni nimeksi tulevan Santeri. Se on sopiva nimi vauvalle. Ristiäiset tulevat ja pojan nimeksi tulee Markus Santeri.

Olen mukana kun poika kasvaa. Kun menen ensimmäiselle luokalle kolme vuotias pikkuveljeni sotkee kirjani tussilla. Opettaja nauraa minulle.

Viisi vuotias pikkuveljeni osaa jo puhua. Hän odottaa innolla koulun alkua. Hän pakkaa joka päivä repun ja leikimme, että olemme koulussa.

9-vuotias pikkuveljeni on pahasti koulukiusattu. Hän on surullinen eikä enää se sama iloinen persoona. Hän itkee minulle huonoa oloaan ja minä resuan koulukiusaajille, mutta sitä ei saada loppumaan. Olen onneton pikkuveljeni puolesta. Koulukiusaaminen loppuu kuitenkin kiusaajien mentyä yläkouluun. Voidaan hengähtää veljeni kanssa.

Nyt 13-vuotias pikkuveljeni on kasvamassa teiniyteen. Hän sanoo asioita ilkeästi, haluaa omaa aikaa, kaverit on tärkeimpiä ei enää isosisko ja pelit on osa elämää.

Veljeni on teini-iästään huolimatta täydellinen veli, rakkain veli mitä ikinä voi toivoa ja olen onnellinen, kun minulla om juuri tuommoinen veli.
____

Huudan siskolleni, että odottaa minua, hän tiuskaisee takaisin, ettei ole aikaa. Juoksen niin lujaa, kuin ikinä jaksan, että pääsen siskoni vauhtia. Olen tuolloin 8-vuotias ja siskoni 15-vuotias.

Seison siskoni häissä. Olen onnellinen. Hän on löytänyt ihmisen, jonka kanssa elää. Pian olen siskoni pojan ristiäisissä. Poika saa nimekseen Jami. Hän on aivan ihana ja rauhallinen.
Käyn siskoni luona, huomaan kuinka välimme ovat parantuneet ja olemme läheisiä. Huomaan kuinka rakastankaan häntä.
____

Mielestäni siskoni on nukkunut tarpeeksi, jotta päätän lyödä häntä paistinpannulla päähän. Olen tuolloin kuusi vuotias. Siskoni hölmistyy ja pitää kättään päällään.

Olen siskollani yötä, me kokkaamme pitsaa ja nauramme yhdessä jutuille. Pitsasta tulee tulista ja hampaita purren syön sen. Rakastan näitä iltoja siskoni kanssa.

Pian olen ensimmäisen lapsen täti. Siskoni sai esikoisen. Olen ristiäisissä ja kuuntelen, kun lapsi saa nimeksi Miian. Kaunis nimi kauniille tytölle.

Olen ollut siskoni tukena ja yrittänyt parhaani auttaa. Siskoni on hyvin rakas ja tärkeä minulle. Hän tukee vaikeinakin hetkinä ja minä häntä.

Janika, Susanna ja Markus ootte rakkaita ja tärkeitä <3

Me tehtiin virheet aina yhdessä

Kolme vuotta sitten tutustuin yhteen aivan mahtavaan ihmiseen, josta tuli tosi tärkeä kaverisuhde ja meistä tuli parhaita kavereita, vaikka välimatkaa oli 500km. Nähtiin harvoin, mutta juteltiin facebookissa ja whatshapissa tosi paljon. Soiteltiin tosi usein. Ja kun nähtiin niin meillä oli aina hauskaa.

Tiiän, että oon muuttunut paljon. Tosi paljon. Mutta yksi asia ei oo muuttunut. Oon edellleen tosi äkkipikainen. En enää niin äkkipikainen, mutta kuitenkin olen. Ja kun hän ja toinen hyvä ystäväni puhui musta ihan pieniä juttuja, jotka silloin tuntuivat isoilta ja pahoilta asioilta en enää suostunut kuuntelemaan heidän selityksiään. Suutuin niin verisesti, että meiän kihlajaisissa olin tosi tosi vihainen heille ja yritin kaikkeni vältellä heitä.

Oon tosi pahoillani tapahtuneesta. Oon tosi pahoillani, että saatoin ymmärtää väärin ja tein tästä näin ison jutun, jonka jälkeen sain vain haukkumisviestin. Kyllä se sattuu. Nää kolme vuotta on ollut vaikeinakin aikoina helpompii parhaan kaverin kanssa. Nyt sitä parasta kaveria ei enää ole.

Joskus sitä miettii mihin mun kaverit katoaa? Mitä vikaa minussassa on? Aina jotenkin mokaan ja he lähtevät. Jäljelle jää vain ikävä ja harmi. Nyt muutama kaveri ympärilllä toteaisin, että tässä ne hyvät ystävät näkee, mutta eihän se niin ole. Tottakai hyvät kaverit pysyy vaikeinakin hetkinä mukana. Huomasin sen vaikeina aikoina. Mutta joskus mokaan itsekkin. En ole ehkä paras mahdollinen kaveri. Mokailen, suuttuessani sanon ilkeästi ja saatan huutaa. Mutta semmoinen minä olen ja oon aina ollut. Nyt myöhemmin tietysti olen oppinut hillitsemään enemmän itseäni.

Tässä riidassa mikä meillä on nyt käynnissä, minkä takia välimme katkesivat kokonaan on kuitenkin molemmissa vikaa. Tiedän, että on normaalia olla huolissaan ja ihmetellä ja sanoa asiat vähän rumemmin mitä ne on tarkottanutkaan, mutta miksi seläntakana? Miksei voi ihmetellä sitä minun kuulleni.
Tiedän, että suutuin ja tein ilkeästi jättäen huomioimatta teidät juhlissamme, mutta olin tuohtunut ja suutuksissani. Joka on täysin omaa syytäni. Oli kuitenkin julmaa laitella tosi ilkeitä viestejä sen jälkeen. Olisitte voineet sanoa ääneen, että mekkoni oli ruma, hiukseni kauheat olen itsekeskeinen. Jotta meissä kaikissa kolmessa ehkä neljässä oli vikaa. Pahoittelen, että tää meni tällä lailla. Toivon, että saan vielä joskus parhaan ystäväni takaisin. Vaikka sitten nelikymppisinä, kun me molemmat ollaan kasvettu ja fiksumpia.

Mene pois kesä

Tästä kesästä tulee kauhea. Tuolla ajatuksella toukokuun 29. pvä lähdin. Tiedossa oli hyvin paljon yksinäisiä iltoja, ei enää jokapäiväisiä näkemisiä poikaystäväni kanssa. Alkoi työt, jotka kuukauden sijaan olikin koko kesä. Petyin, näkisin vielä harvemmin Jonia. Viisi päivää ilman näkemistä oli ihan hirveää. Onneseni sain Jonin lähtemään viikonloppuna vanhempieni luokse. Näkisimme koko viikonlopun! Olin ihan innoissani. Meillä oli hauska viikonloppu. Tiesin, että menisi taas viikko ennen kuin näkisimme uudelleen.
Odotus tuntui ikuisuudelta. Raadoin töissä, yritin unohtaa sen kuinka ikävä minulla oli toista. Kiitin onneani, ettei musta tuu inttileskeä Jonin kanssa. Viikot kuluivat ja näimme vain viikonloppuina.

Pian koitti heinäkuu ja meidän kihlajaiset. Kaikki meni hyvin ja seuraaat päivät olivat unelmaa Jonin kanssa. Viimisenä päivänä minä itkin kuinka seuraava viikko on taas ilman Jonia enkä halunnut päästää hänestä irti.

Huolehdin liikaa. Huolehdin ihan liikaa. Kun Joni lähtee viihteelle olen huolissani. Meneekö kaikki hyvin ja entä jos ei menekkään? Entä jos sattuu jotain? Auto ajaa vaikka hänen päälleen tai hän kaatuu johonki metsikköön ihan yksinään. Mutta kyllä mun pitää antaa hänen mennä. Hän on aikuinen. Hänen pitää saada vielä mennä.

Kesää on jäljellä neljä viikkoa ja kuusi päivää ja minusta se tuntuu ikuisuudelta.Yksin päivät, illat töissä. Kyllä se syksy tulee. Kaipaan niitä kuvauksellisia koulupäiviä, kaipaan meiän luokkaa ja ennen kaikkea kaipaan sitä, että nähään taas jokapäivä Jonin kanssa. En muista, että olisin koskaan odottanut näin paljon koulun alkamista. Koulu on ollut mulle ennen vain pelkkää painajaista. Nyt meillä on kiva porukka, jonka kaa ei ainakaan nauru lopu kesken.

                            Meiän kihlajaiskuva

Elämän eri vaiheet

Mulla on ollut aina vaikea elämä. Tai no mitäpä oon valittamaan, kun joillakin on oikeasti vielä vaikeampaa, kun mullla on koskaan ollut. Mutta oisin voinut saada hienon elämän jos en olisi sairastunut. Mutta olisiko se ollut enää minun elämäni? Olisinko kasvanut samalla lailla? Olisinko enää niin vahva jos en olisi kokenut tätä kaikkea?

Sairastuin 11-vuotiaana. Minua oli kiusattu koko ala-aste. Välillä miedommin välillä rajummin.  Välini vanhempiini olivat kuitenkin hyvät ja vanhempani tukivat  vaikeissa hetkissä. Itkin monesti äidilleni monta tuntia sitä kuinka huono olo mulla oli kiusaamisen takia. Äitini teki kaikensa, että sain vaihtaa koulua. Siellä kiusaaminen kuitenkin paheni. Äiti ei kuitenkaan ymmärtänyt miksi minua kiusattiin. Hän ei ymmärtänyt, että olin jo silloin sairastunut, koska aina kun yritin kertoa en pystynytkään sanomaan mitään, koska ääni sisälläni huusi suorastaan raivosi ja kielsi minua kertomasta.
Olin aina se outo hyypiö. Tottakai olin. Olin hiljainen, sanoin vain asioita mitä ääni päässäni käski sanoa. En ollut enää vitosluokalla oma itseni. Vedin roolia, joka ei ollut omani. Olin kaukana omasta itsestäni. Ehkä siitä johtuu kiusaamisen pahentuminen. Ajattelin, että kukaan ei hyväksyisi minua olin oma itseni tai joku toinen. Jotta mitä väliä oli olinko minkälainen. Kukaan ei hyväksyisi minua.

Elin päivästä toiseen puhumalla Cecin kanssa, äänen, jonka vain minä kuulin. Hän sanoi lohduttavia sanoja, kyllä kaikki järjestyisi, kohta tulisi yläkoulu ja kaikki alkaisi mennä parempaan päin. Pidin Cecistä. Hän oli ystävä, joka pysyisi.

Kun yläkoulu tuli sain kavereita, mutta vain hetken. He kaikkosivat luotani hyvin nopeasti. Ymmärsin hyvin, ettei kukaan halunnut olla minun kanssaan enkä enää tukkinut heidän seuraansa. Olin yksin taas. Cec haukkui, oli vihanen. En enää pystynyt hillitsemään itseäni. Olin viikkoja niin iloinen, että saatoin vain hyppiä seinillä. Olin kuukausia niin masentunut, että ajattelin miltä hyvin tuskallinen kuolema tuntuisi. Kaikken pahinta oli Cec, joka ei ollut enää se sama positiivinen iloinen tyttö. Hän huusi minule, että minun olisi syytä kuolla sanoi julmia asioita elämästäni. Käski selittää vanhemmistani kaikkea pahaa. Hän määräsi elämääni. Iloisina kausina Cec pysyi hiljaa, mutta masennuskausina Cec vain huusi ja raivosi. Monesti ajattelin, että kuolema olisi paras vaihtoehto. Mutta aina sain kiinni jostain. Koirani. Se oli se minkätakia jaksoin nousta ja jatkaa elämääni. Sain myös kavereita etelä-suomesta ja heidän kanssaan puhuin päivittäin facebookissa ja puhelimessa. Löysin jotenkin kaverin ylä-asteelta ja kaikki alkoi menemään hyvin. Mutta sitten tuli taas masennuskausi ja puhuin vain kuolemasta. En tiennyt enää mitä tehdä, kun kaverini soitti minulle ambulanssin.

Jouduin osastolle ja minulla todettiin psykoosi. Minullle määrättiin lääkkeet, jotka pitivät äänen poissa, mutta persoonat, iloinen ja masentunut pysyivät. Tätä iloisuus masennus rumbaa jatkui kaksi vuotta kunnes minulle määrättiin eri lääkkeet. Ne auttoivat. Sain taas tuntea. Olla oma itseni. Minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Näihiin viimeiseen kaheksaan kuukauteen on mahtunut paljon. Vielä kaheksan kuukautta sitten itkin elämäni karseutta, olin osastolla ja yritin saada itseäni toipumaan.
Sinä aikana olen oppinut olemaan oma itseni, tiedän, että olen tärkeä poikaystävälleni, muutamalle hyvälle kaverille ja etenkin 8kk sitten tapaamalleni kukkakaupassa töissä olleelle ihanaiselle sekä tietysti rakkaille vanhemmilleni. Olen oppinut rakastamaan itseäni tälläisena kun olen ja olen kasvanut ihmisenä.

En ole vihainen, että sairastuin, vaikka välillä tekisi mieli huutaa miksi juuri minä sairastuin. Tämä sairaus ei parannu koskaan ehkä, Mutta se on kasvattanut mua ihmisenä juuri tälläisena, kun olen. Olen oppinut luottamaan ihmisiin. Ehkä joku päivä mulla menee taas huonommin, sitä ei tiedä kukaan, mutta yksi asia on varma. Mulla on tosi läheisiä ihmisiä ympärillä sekä aivan ihana kaksi vuotias snautseri. Olen nyt tällähetkellä onnellinen.

__
Kirjottelen aina välillä syvällisiä ja kuulumisia.