Mitäs tänne

Oiskohan aika herätellä blogia eloon ja kirjoitella. Mitäs tänne? Ei kummenpii. En vielä paljasta mitä, mutta paljonkin asioita on vireellä ja oon tosi onnellinen. Mutta miten joulu ja uusvuos meni äitillä? Tosi hyvin. Joulun Joni oli meil ja käytiin tapaninpäivänä senkin äitillä ja isäpuolella. Meillä meni molemmat lomapätkät tosi hyvin ja meillä oli hyvät jutut. Joka taas tuo mieleen miks oon välil ollut niin hyvälle äitille niin ilkeä. En tiiä ehkei sille löydy selitystä, kun omasta mielen kätköistä.

Mulla ja Jonilla on nyt kämppä tiedossa. Joni muuttaa jo helmikuussa ja minä kesällä eli enää 5kk! Mutta olo ei todellakaan oo sitä aina. Tää paikka on alkanut tuntua oikealta kodilta. Tiiä, että mulla tulee ikävä tänne vielä. Oon oppinut ensin sietämään tätä paikkaa ja nyt tykkäämään tästä. Oikeastaan mua vähän pelottaa se kun muutetaan Jonin kanssa yhteen. Mitä siitäkin nyt tulee? Tiiän että Joni jaksaa kaikki mun hölmöimmätkin mielenvaihtelut, sillä se nyt on semmonen. Silti mun pitäis olla hyvä tyttöystävä. Tiiän sen, koska ei kukaan jaksa loputtomiin jos nipotan kaikesta. Me tarttetaan myös silloin omaa aikaa, joka pelottaa sillä Jonilla ei oo mitään omaa juttua. Mulla on koirat, mut sillä ei oo mitään. Mutta eiköhän kaikki järjesty. Asioilla on tapana järjestyä. Eiköhän mekin saada arki luistamaan.

Vuosipäivä

Eilen tuli vuosi täyteen rakkaan kanssa siitä kun palattiin yhteen. Päivääkään en oo katunut, että palattiin yhteen ja kokoajan on vaan varmistunut tunne, että se on se oikee ja et rakastan sitä.
Meil on ollut tosi paljon ilosii suunnitelmia joista kerron vähän myöhemmin, koska ne on vielä vähän aikeses vaiheessa. Sanotaanko sen verran, etten koskaan oo ollut näin onnellinen, kun oon saanut suunnitella jotain.
Aattelin, et kirjotan nyt vähmmän ja teen tästä kuvapostauksen meiän yhteisistä vuodesta/vuosista.

   Se näyttää sen

                            Se tietää sen

    Se tuntee sen

                            Se näkee sen

                            Se näyttää sen huulilla

                            Rakkauden

Rakastan sua kulta <3

Ei enää mennäkkään

Mitä tapahtui niille lupauksille, jotka me luvattiin toisillemme? Entä se matka auttamaan hädässä olevia lapsia? Entä se kun lupasin näyttää Bulgarian hienon maan sulle? Entäpä se kun lupasin tulla sun kanssa lempibändisi keikalle.
On pelottavaa miten kaikki haaveet ja toiveet voi kaatua. 

Niin kuin moni tietääkin kaverini kuoli muutama viikko sitten. En ala kaunistelemaan sen kuolemaa vaan kerron suoraa, että hän kyllästyi elämään ja tappoi itsensä. Sinä päivänä, kun se tapahtui kaverini äiti soitti tapahtuneesta. Minä itkin. Teki mieli huutaa ja kiljua, mutta pihaustakaan ei tullut ulos. Pelkät kyyneleet. Sen sijaan tuli pakonomainen tarve paeta asiaa. Ajatella muuta, pitää hauskaa ja hullutella. En halunnut surra asiaa. Halusin vaan hypätä sen surun yli ja ola ajattelematta asiaa. Mutta kun muutama päivä oli mennyt olin mennyt miten olin mennyt tajusin, etten ikinä toivu jos en sure. En ikinä saa mielenrauhaa. Ja uskoin kaverinikin haluavan minun surr häntä rauhassa  eikä jättää surutyötä pois.

 Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sellaista mitä hän koki. Pahoinpitelyä, kiusaamista, yksin olemista.

En oo pitkän aikaa pystynyt kirjottaan siitä. Oon yrittänyt sulkea koko asian pois. Se tuli niin järkytyksenä mulle, ettei mun, ettei kenenkään apu enää riittänyt. Niin kuin mulla on tapana ensin syytin siitä itseäni, mutta nyt asiasta puhuttua ja käsiteltyä jotenkin asian tiedän, etten ois voinut tehdä enempää. Nyt mun on vaan päästettävä sut pois. Uskottava, että sää et enää palaa. Muistettava kaikki hyvät puolet susta ilman että tuun katkeraksi.

Mää meen BMTH:n keikalle ja muistelen sua. Kaikkea sitä miten rakastit ja sait voimaa siitä yhtyeestä niin kuin määkin.. Oot mukana siellä keikalla, pääset kanssa sinne keikalle sillä oot mun sydämmessä nyt ja aina <3

Poikaystävähaaste

1. Jos tyttöystäväsi katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii?

- Hääohjelma
 

2. Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?

-Valkosipuli

3. Mikä on hänen inhokkiruoka?

- Kaalikeitto

 

4. Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa?

 
Kossuvishyn ja juustohampurilaisen.
 

5. Mikä on hänen kengänkoko?

41

40

6. Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi?

Koiran kynsiä.

7. Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?

Irtokarkkeja.

8. Minkälaista musiikkia hän kuuntelee?

Bring me the Horizonia ainakin.

Oikein

 

9. Minkälaisista elokuvista hän pitää?

Paskasta,

Kauhu

 

10. Minkä väriset silmät hänellä on?

vihreät.

Siniset.

 

11. Kuka on hänen paras ystävä?

Jenna.

Oikein

12. Asia mitä usein teet, josta hän ei pidä?

Nipottaa, valittaa alkolukko

True

13. Missä hän on syntynyt?

 

Sairaalassa.

Jep

Mitä vaan

Voisin tehdä melkein mitä vaan jos saisin yhden asian elämässäni korjata. En olisi järjestänyt itseäni näin kuseen. Voin suutuspäissäni syyttää jotain muuta tilanteesta, mutta tosiasiassa se on oma syyni. Itse haukuin ja sorvasin vanhempiani päivittäin, hankkiuduin tahallani vaikeuksiin ja kokeilin rajoja. En totellut enkä kuunnellut yhtäkään rajaa. En noudattanut kotiintuloaikoja, jos tuli riita karkasin ja sitten minua etsittiin. Luulin vanhempiani huonoiksi. Nyt vasta kun asun lastentarhassa olen ymmärtänyt kuinka paljon vanhempani  rakastivatkaan minua asettamalla rajoja ja olemalla huolissaan. Kuinka he viimiseen asti yrittivät olla tukena. Mutta minä en hyväksynyt tukea. Tunsin pärjääväni yksin.

Tuntuu hirveältä, kun vanhempani ovat surullisia puolestaan, tuntuu hirveältä, kun sossuni vain haukkuvat heitä, vaikka kaikki on loppupelissä lähtösin minun valheellisista sanoista.

Nuorena sitä tekee virheitä. Mutta joku järki pitäisi siellä olla. Ikinä, en ikinä olisi kuvitellut, että sanoillani, jotka olivat vain koulukiusaamisen pahan olon purkua olisi niin suuri merkitys, että minut vietäisiin vanhemmiltani pois.

En voi mitään sille, että vaikka sossuni ovat tehneet vain työtä olen katkera, että he laittoivat minut niin kuin poikaystäväni sanoo vammaiskotiin. Enää minua ei kuunnella. Mitä väliä on sanoilla, jotka ovat vihdoin viimein totta ja tulevat sydämmestä.
Oli miten oli menneisyyttä ei valitettavasti voi muuttaa ja nyt on hyväksyttävä se, että olen pilannut yli vuoden elämästäni.
Tämä perhekoti ei ole paha. Minua ei vihata, tämä ei ole laitos ja eikä pahinkaan paikka perhekodeista. Silti kaipaan rakkautta, joka on perheeltä, kaipaan veljeäni, siskojani, koiriani ja ennen kaikkea kaipaan, kun ei tarvitse valehella tai tuntea itteänsä noloksi sanoakseen missä asuu. Kaipaan myös sitä, että joku tuntee täysin mielenoikkuni eikä ihmettele miksi käyttäydyn niin, kaipaan sitä kuinka vanhempani näkevät kasvuni aikuisuuteen ja kuinka viisastun kapinoivasta nuoresta. Nyt ne näkevät vain viikonloppuisin joka ei loppupelissä ole yhtään sama.

Tiedän, että teini-iässä on vaikeaa vanhempien kanssa ja riitoja tulee. Mutta älkää tehkö samaa kuin minä. Puhuko vanhemmistanne kaikkea valheellisia puheita ympäri kaupunkia, koittakaa nähdä vanhemmissanne hyviä puolia ja kun ette saa mitä haluatte miettikää onko vanhemmillanne joku syy miksei se onnistu. Jos ette tiedä kysykää syytä.

Kukaan ei tule

Odotin ensimmäiiä kaverisynttäreitä kuusivuotiaana. Olimme äitin kanssa leiponeet ja ostaneet paljon herkkuja. Olin kutsunut koko luokan. Olin innoissani. Ensimmäiset kaverisynttärini. Kun päivä koitti odotin ja odotin. Synttärit olivat alkaneet jo kauan sitten, mutta kukaan ei ollut tullut. Menin halaamaan rakasta koiraanme Sirua ja itkin hiljaa. Kukaan ei halunnut tulla. Seuraavana päivänä luokkalaiset väittivät unohtaneensa synttärini. Sama toistui seuraavana ja seuraavana vuonna.

Kun täytin 10-vuotta ajattelin, ettei kukaan tule, mutta sinä vuonna luokkalaisiani tuli paikalle. Olin vaihtamassa koulua. Ehkä he juuri sen takia tulivat, halusivat muistaa minua. Paras synttärikahja ikinä oli, että joku muisti minut ja tuli paikalle. Se oli lapsuuteni iloisimpia hetkiä. Kutsuin joka vuosi luokkalaisiani, mutta kukaan ei tullut aiemmin.toivoin ja rukoilin, että joku välittäisi ja tulisi synttäreilleni joka vuosi vaikken ollut heidän kanssaan tekemisissä juurikaan.

Si päivänä, kun luokkalaiseni tuli olin ikionnellinen. Sain olla yhden vuoden synttärisankari.
Menin aina kutsutuille synttäreille jos vain mitenkään pääsin. Yksin vietetyt synttärit muistuttivat minua miltä jostain toisesta tuntui. Olihan minulla perhe, mutta halusin tehä muutakin, kun jutella äitin ja iskän kanssa.

Sen jälkeen en enää pitänyt synttäreitä.ei minulla ollut enää ketään ketä kutsuakkaan.

Nyt jälkikäteen ajatellen olen onnellinen siitä yhdestä onnistuneesta synttäripäivästä.
Sain sentään kokea miltä tuntui, kun oli porukkaa ns. kavereita ympärillä. Sain kokea miltä tuntui olla synttärisankari.

Rakkaudesta voimaa

Hangen alla paine kasvaa,
Kestänkö sen mitä vaaditaan.
Rakas onneks sä oot siinä.

Haluan alottaa tän muistelemalla. Tasan 9kk sitten palasin Jonin kanssa yhteen. Jätettyäni hänet pari vuotta sitten ison episoodin jälkeen en ikinä olisi uskonut voivani antaa itselleni anteeksi sitä miten vain hylkäsin hänet. En uskonut, että hänkään antaisi sitä anteeksi. Kun 9kk sitten tapasin hänet pitkästä aikaa juttu oli selvä. Olin edelleen, kahden vuoden jälkeen pihkassa häneen. En muistanut enää kuinka hyvä suutelija hän oli, kuinka söpö ja miten valloittava hän oli. Me molemmat olimme muuttuneet, mutta muistin heti mihin olin rakastunut. Hänen huumorinsa oli edelleen samantapainen.

Välillä mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni uuden mahdollisuuden tämän ihanan valloittavan nuoren miehen kanssa.
Suhteemme on tällähetkellä parempi, kuin koskaan ennen on ollut. Olen kunnossa, hän on kunnossa ja ennenkaikkea tunnen olevani ehjä hänen kanssaan.

Olemme tunteneet yli kaksi vuotta. Olemme hyvin läheisiä ja joskus tulee sanottua jotain tosi ilkeästi. Ei tarkoituksella, mutta kuitenkin. Onneksi hän ymmärtää ja olemme saaneet sovittua kaikki riidat.

Onnea meille rakas Joni <3