Odotin ensimmäiiä kaverisynttäreitä kuusivuotiaana. Olimme äitin kanssa leiponeet ja ostaneet paljon herkkuja. Olin kutsunut koko luokan. Olin innoissani. Ensimmäiset kaverisynttärini. Kun päivä koitti odotin ja odotin. Synttärit olivat alkaneet jo kauan sitten, mutta kukaan ei ollut tullut. Menin halaamaan rakasta koiraanme Sirua ja itkin hiljaa. Kukaan ei halunnut tulla. Seuraavana päivänä luokkalaiset väittivät unohtaneensa synttärini. Sama toistui seuraavana ja seuraavana vuonna.
Kun täytin 10-vuotta ajattelin, ettei kukaan tule, mutta sinä vuonna luokkalaisiani tuli paikalle. Olin vaihtamassa koulua. Ehkä he juuri sen takia tulivat, halusivat muistaa minua. Paras synttärikahja ikinä oli, että joku muisti minut ja tuli paikalle. Se oli lapsuuteni iloisimpia hetkiä. Kutsuin joka vuosi luokkalaisiani, mutta kukaan ei tullut aiemmin.toivoin ja rukoilin, että joku välittäisi ja tulisi synttäreilleni joka vuosi vaikken ollut heidän kanssaan tekemisissä juurikaan.
Si päivänä, kun luokkalaiseni tuli olin ikionnellinen. Sain olla yhden vuoden synttärisankari.
Menin aina kutsutuille synttäreille jos vain mitenkään pääsin. Yksin vietetyt synttärit muistuttivat minua miltä jostain toisesta tuntui. Olihan minulla perhe, mutta halusin tehä muutakin, kun jutella äitin ja iskän kanssa.
Sen jälkeen en enää pitänyt synttäreitä.ei minulla ollut enää ketään ketä kutsuakkaan.
Nyt jälkikäteen ajatellen olen onnellinen siitä yhdestä onnistuneesta synttäripäivästä.
Sain sentään kokea miltä tuntui, kun oli porukkaa ns. kavereita ympärillä. Sain kokea miltä tuntui olla synttärisankari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti